Yläkaneetti edelliseen

Heti kirjoitettuani edellisen kirjoitukseni, törmäsin Saastainen huone -nimiseen blogiin, ja minua alkoi kaduttaa se, että olin kirjoittanut mitään sellaista mitä alta on luettavissa.

Sellainen kristillisyys mitä Saastainen huone kuvaa ei ole minullekaan aivan vierasta, olenhan minäkin ollut nuori ja naiivi. En tosin koskaan nuoruudessani kuulunut sellaiseen nuoreen seurakuntaan, jossa meno olisi ollut aivan niin villiä kuin Saastaisen huoneen kirjoittajalla, mutta olinpa kuitenkin kymmenientuhansien kohtalontoverieni tavoin nuoruuteni parhaita vuosia mukana seurakunnan nuorisotoiminnassa, joka luojan kiitos oli sentään pääosin tervehenkistä, mutta jonka kautta pääsin myös välillä näkemään vilahduksia sellaisesta fundamentalistisesta ja hurmahenkisestä maailmasta, mistä Saastainen huone puhuu.

Evankelis-luterilainen kirkko usein leveilee nuorisotoiminnallaan. Rippikoulun käy käsittääkseni vieläkin yli 90% 15-vuotiaista. Tämä joukko tarjoaa herkkäuskoisia ja itseään etsiviä nuoria metsästäville ääriliikkeille valtavan otollisen kohderyhmän.

Muistan kuinka omana seurakuntanuoriaikanani kävimme erilaisilla kristillisillä nuorisofestivaaleilla. Nämä festivaalit olivat lähes täysin erilaisten ääriliikkeiden järjestämiä, ja niiden sisältö ulottui herätyskokouksista ja uususkonnoilla pelottelusta evoluutioteorian kieltäviin luentoihin. Vuosittain tällaiset tapahtumat saavuttavat kymmeniätuhansia nuoria.

Vaikka suuri osa luterilaisen kirkon työntekijöistä on jokseenkin maltillista, jostain syystä nuorisotyöstä suuri osa on annettu ääriliikkeiden haltuun. Vaikka pappien koulutus onkin tänä päivänä maltillista ja jopa tunnustuksetonta, ääriliikkeillä on omia oppilaitoksiaan, joissa koulutetaan suuri osa kirkossa nuorisonohjaajina toimivista.

Ääriliikkeet tarjoavat varmoja vastauksia, vakavuutta, itsekuria ja vahvaa viiteryhmää - maailmantuskaa poteva nuori kokee kaikki tällaiset houkutteleviksi. Muistan kuinka ääriliikkeiden sanoma houkutteli itseänikin. Niissä nuoriin suhtauduttiin vakavasti ja annettiin ymmärtää että vaikeisiin kysymyksiin on löydettävissä helppo vastaus, kun taas luterilaisen kirkon valtavirrassa vastassa oli tarjolla tylsää, harmaata, varovaista konservatismia sekä lopulta myös poliittisesti korrektia kiertelyä ja varovaisuutta kannanotoissa.

Luterilaisen kirkon ongelmana on se, että sillä ei ole ideologiaa, eikä sillä ole linjaa. Se pitää sisällään niin erilaisia liikkeitä, että sitä pitävät kasassa lähinnä kiinteistöt ja kassa.

Luterilaiselta kirkolta puuttuu myös rohkeutta sanoutua selkeästi irti yhtään mistään. Sen laidoilla on sellaisia liikkeitä ja ajatusrakennelmia, joista sen tulisi välittömästi sanoutua irti, jos se haluaisi pitää yllä minkäänlaista ideologista koherenssia tai edes suojella heikoimpia jäseniään.

Luterilaiselta kirkolta puuttuu myös rohkeutta ja kykyä päivittää omaa ideologista positiotaan. Kirkon papit ovat korkeammin koulutettuja kuin koskaan; tuntevat eksegetiikkansa, uskonnonhistoriansa ja uskontopsykologiansa - ja siitä huolimatta heidän pitäisi puhua ja uskoa kuin myöhäiskeskiajalla.

Nyt kirkko ylläpitää outoa keinotekoista yhtenäistä julkisuskuvaa ja väkinäistä konsensusta. Samalla kun sen maltillinen, mutta konservatiivinen johtajisto pelkää kaikkea rajanvetoa ja kannanottoa, äänekäs äärivähemmistö pitää huolen siitä, että sen ääni kuuluu paljon voimakkaampana kuin mitä se kokonsa puolesta ansaitsisi.

Ja taas jossain tulee lisää Saastaisen huoneen kirjoittajan tapaisia kohtaloita. Verorahoilla, arkuuden ja välinpitämättömyyden vuoksi.